Päivä 84 (taas vuoden tauko, anteeksi)

Mihin tämä aika katoaa? Puolisen vuotta jo ollut mielessä, että kirjoitan tänne, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Mutta, jos nyt saisi kuulumiset kirjoitettua.

AIHista näin ensiksi. Vuosi sitten verikokeiden tulokset olivat hyvät ja soitto lääkärini kanssa erittäin mukava. Yhä muistan hänen hiukan hämmästyneen lausahduksen: "Kai se pitää uskoa, että remissiossa ollaan." Hän ei ollut vielä hoitanut yhtään AIH potilasta, joka olisi päässyt tähän pisteeseen, jossa minä nyt olen. Sovittiin, että viimeiset verikokeet vatsakeskuksen kautta olivat nyt syksyllä 2019 ja siitä siirryn sitten kaupungille seurantaan. Näiden viimeistenkin tulokset olivat hyvät ja sain kirjeen, jossa todettiin että koska sairauteni on rauhoittunut, en tarvitse enää akuuttia hoitoa vaan seuranta siirretään kaupungille. Lääkärini kuitenkin sanoi silloin vuosi sitten puhelussa, että "Ei me omia hylätä. Jos tarve tulee, meihin voi aina ottaa yhteyttä."

Eli nyt sitten ollaan niin terve kuin kroonisesti sairas voi olla. Sitä lääkäri muistutteli, että tulehdus voi milloin tahansa tulla takaisin. Mikään ei AIHin kanssa ole varmaa. Joten nyt nautitaan ajasta jonka saan olla ilman lääkkeitä. Tulevaisuutta voi murehtia sitten kun sen aika on.

Parisuhde kriisi, josta viimeksi mainitsin on yhä voimissaan. Miehen opiskelu täysiaikaisen työn ohessa tuo omat haasteensa meidän arkeen ja molempien jaksamiseen. Yhdessä ollaan kuitenkin vielä, sen verran olemmme saaneet asioita eteenpäin.

Ja sitten se suurin muutos minun elämässä. Äidin syöpä. Vuosi sitten loka-marraskuussa Äiti kertoi saaneensa rintasyöpä diagnoosin. Kaksi vuotta aiemmin tehdyssä mammografiassa kaikki oli ollut ok. Mutta seuraavassa näkyikin jo muutos yhdessä imusolmukkeessa. Tätä lähdettiin tarkastamaan ja lopulta syöpäkasvain löytyi vasemmasta rinnasta. Kasvain oli sellaisessa paikassa, että sitä ei näkynyt itse mammografiassa tai edes kokenut rintasyöpälääkäri tuntenut tutkimuksissa. Lopulta se näkyi ultaäänessa ja magneettikuvissa.

Tästä alkoi meidän uusi arki. Äitille tehtiin leikkaus hieman ennen joulua, jossa kasvain poistettiin lähes kokonaan sekä lisäksi imusolmukkeita (en nyt jaksa muistaa kuinka paljon, mutta ei kaikkia). Leikkaus sujui erittäin hyvin ja siitä alkoi toipuminen. Koska leikkaus vei Äidiltä voimat, vietimme joulun erikseen, jotta hän sai toipua ja infektiovaara oli minimissä. Ensimmäinen jouluni etten nähnyt vanhempiani ollenkaan, ja voin kyllä sanoa etten nauttinut siitä yhtään.

Koska syöpä oli agressiivinen ja tehnyt jo etäispesäkkeitä olivat tammikuun lopulla vuorossa sytostaattihoidot. Kolmen viikon välein Äiti kävi saamassa lääkkeitä ja tätä kesti toukokuun lopulle saakka. Äiti kävi läpi hiusten tippumisen, yhden eristyksen kun valkosoluarvot tipahtivat, sekä luonnollisesti kaiken mitä syöpää sairastava henkisesti käy läpi. Kävimme monta keskustelua Äidin kanssa jaksamisesta, elämän arvosta ja kuinka hoitoja on vaikea jaksaa jatkaa. Koitin parhaani mukaan tukea Äitiä tässä kamppailussa ja lopulta kaikki suunnitellut sytöstaattihoidot olivat ohi.

Muutaman viikon tauon ja ihanan perhejuhannuksen jälkeen alkoi viiden viikon sädetyshoitojakso. Äiti ja Isä asuvat toisessa kaupungissa noin 1,5h ajomatkan päässä, mutta joka päivä he kävivät täällä sairaalassa Äidin sädetyksissä. Välillä he olivat meillä yötä ja välillä Veljeni luona, jos matkustaminen kävi liian raskaaksi. Sädehoitojakso oli helpompi. Ainoat sivuvaikutukset olivat aurinkoihottuma, jonka kanssa pystyi elämään paljon helpommin kuin sytostaattien aiheuttaman pahoinvoinnin. Tietysti Äiti oli väsynyt, mutta hienosti hän selvisi ja elokuussa hoidot olivat ohi.

Äiti on virallisesti parantunut rintasyövästä, mutta koska syöpä oli ehtinyt levitä elimistössä parin vuoden aikana, oli se tehnyt etäispesäkkeitä keuhkojen ympärille. Koska nämä ovat keuhkojen ympärille, eikä niille voi tehdä mitään, on Äidin lopullinen diagnoosi parantumaton syöpä.

Hyvää tässä on se, että tämä syöpämuoto on hormonaalinen syöpä, jolla on hyvä hoitovaste sytostaattihoitoihin ja siihen on myös kehitetty lääke. Äiti aloitti tämän loppuelämän lääkkeen lokakuussa ja nyt joulukuun alussa hänellä on kontrolli, jossa selviää toimiiko tämä lääke ja pitääkö se kasvaimet kurissa. Syöpämuoto on kuitenkin sellainen, että se voi milloin vain ilmestyä mihin vain kehossa.

Tässä tilanteessa olemme tällä hetkellä. Diagnoosista lähtien olen pitänyt huolen, että vastaan aina äidin puheluihin, teen hänen kanssaan asioita, luon muistoja. Jotenkin sitä ajatteli, että vanhemmat ovat aina täällä, ovathan he olleet tähänkin saakka. Mutta eihän se niin ole. Syöpä on hirviö, joka koittaa kaikin tavoin viedä meiltä meidän rakkaimmat. Olen itkenyt ja käynyt omaa hyväksymisprosessia läpi samalla kun olen tukenut Äitiä hänen omassa kamppailussaan. Mutta selvitty on, ja helpolla periksi ei anneta.

Näin on jälleen arki muuttunut siitä mitä sen ajatteli olevan.

Kiitos, kun jaksoit lukea. Palataan! Ja f*ck cancer!

Päivä 83 (tauon kuulumisia)

Näköjään tuli sitten otettua vuoden tauko blogin kirjoittamisesta. Elämässä tuli paljon isoja muutoksia ja kaiken myllerryksen keskellä kirjoittaminen jäi. Tai no, olen kirjoittanut lyhyitä tarinoita omaksi ilokseni, mutta tämä oikeasta elämästä kirjoittaminen unohtui. Vaikka paljon blogi on ollut mielessä. Ehkä vain kirjoitettavaa ei ole niin paljon, koska AIH on ollut aika rauhassa.

Vuosi sitten syksyllä päädyimme ostamaan talon ja joulun alla minulla vaihtui työpaikka. Nämä jo itsessään laittoivat elämäni sekaisen. Tähän päälle iski jonkinmoinen kriisi parisuhteessa, jota edelleen käydään läpi. Silloin päätettiin,että jos vuodessa asiat eivät parane niin sitten erotaan. Vaikka nyt asiat ovat jo paremmin, niin töitä riittää. Helppoja nämä asiat eivät ole koskaan.

Viime keväänä tein jotain mitä luulin etten enää ikinä uskaltaisi. Kävin yksin ulkomailla. Olin tutustunut netissä M:n. Pidämme samasta artistista ja hän oli menossa katsomaan tämän konserttia huhtikuussa. Hänen seuralaisensa kuitenkin perui menonsa ja jostain saimme idean, että minä voisin mennä hänen luokseen ja minäkin pääsisin katsomaan tämän konsertin. Miehen ja parin ystävän kanssa juteltuani, päätin että voisin lähteä. Niin ostin liput Englantiin ja matkan odotus alkoi. Viikko ennen lähtöä sain aivan järkyttävät kylkikrampit. Ne olivat yhtä pahat kuin silloin kun AIH ei vielä ollut varmistunut mutta oireilin voimakkaasti. Luonnollisesti säikähdin tästä todella paljon. Otin yhteyttä vatsakeskukseen ja minulle tehtiin hätäverikokeet. Kaikki oli onneksi hyvin ja arvot olivat ok. Sain uuden reseptin kipulääkkeille ja tsempit reissulle.

Reissu sujui erittäin hyvin ja oli ihana tavata M kasvotusten. Konsertti myös oli kaikkea mitä olin toivonutkin. Näin jälkeenpäin kun miettii, niin maksan alueen krampit saattoivat hyvinkin liittyä stressiin ja jännitykseen. Minä olen aina reagoinut hyvin fyysisesti kaikenlaiseen jännitykseen. Nyt vieraan ihmisen tapaaminen, yksin ulkomaille matkustaminen ja AIH saivat aikaan näin kovan reaktion. Onneksi kohtauksia ei sattunut reissussa, vaan sain siellä olla kivuttomana.

Kesäkuussa sitten tulikin vuosi täyteen ilman AIH lääkitystä. Tämä tuntuu minusta aivan hullulta. En olisi ikinä uskonut, että pystyn olemaan vuoden ilman lääkitystä. Tiistaina minulta otettiin verikokeet taas ja huomenna pitäisi tulla soitto tuloksista. Nämä kokeet määräävät jatkon. Jos kaikki on hyvin, niin ymmärtääkseni siirryn takaisin kunnalle hoitoon, eli hoito vatsakeskuksessa yliopistollisessa sairaalassa päättyy. Mutta siitä lisää sitten kun tiedän mitä kokeet sanovat.

Toivotaan, että seuraava postaus tulee hiukan nopeammin kuin tämä tuli. Tarkoitus ei tosiaan ole hylätä blogia. Toivottavasti teillä kaikilla menee hyvin.

P.S. Näyttää siltä että blogiini ei vieläkään voi jättää kommentteja. En tiedä mistä tämä johtuu, enkä osaa sitä korjata. Mutta s-postiosoitteeni löytyy tuolta vasemmasta reunasta, jos haluat laittaa viestiä.

Päivä 82 (syksyä ja muutoksia)

Kesä sujui hyvin. Tein paljon töitä. Jaksoin, vaikka stressiä oli hiukan liikaakin. Meillä tehtiin töissä isoja muutoksia ja ne vaikuttivat minuunkin suoraan. Asiakkaani vaihtuivat täysin ja sain lisää vastuuta. Samalla myös minun työsopimusta jatkettiin kahdeksan kuukautta. Saa nähdä mitä sen jälkeen. Sopparin jatkon kunniaksi ostettiin auto. Meillä on ollut Miehen kanssa haaveissa uudemman auton hankinta jo pitkään ja tuo työn jatkuminen antoi siihen mahdollisuuden. Mies kävi oman kesälomansa aikana sen hakemassa Helsingistä. Olihan se ajoreissu hänelle, mutta eipä ole valittamista.

Oman kesäloman vietin elokuussa. Oli kyllä odotetut kaksi viikkoa. Lähdin vanhempien luo, jossa tehtiin puutöitä ja rentouduin. Vanhemmat asuvat pienemmällä paikkakunnalla ja kotipaikkani lähellä on joki, jonka rannalla tykkään käydä katsomassa vettä ja vain antaa ajatuksen levätä. Nautin rauhasta, jota en täältä nykyisestä kotikaupungista löydä. Puutöitä tehdessä sain krampin oikeaan kylkeen. Tämä on seurausta rasvoittuneesta maksasta. Näin lääkäri sanoi, kun juttelin hänen kanssaan. Maksa on siis hiukan laajentunut, joten tunnen sen. Ja tämä voi aiheuttaa erilaisia tuntemuksia. Tällä kertaa se oli kramppi, joka laukesi Litalginin avulla.

Elokuun viimeisellä viikolla oli seuranta verikokeet. Syyskuun alussa oli sitten soittoaika. Arvot olivat hyvät, eli eivät olleet lähteneet nousuun. Lääkäri oli mielissään tuloksista. Lääkkeiden syöntiä ei siis tarvitse aloittaa uudestaan, joka sopii minulle erittäin hyvin. Juteltiin voinnistani ja jatkosta. Jouluna seuraavat verikokeet, joita ei seuraakaan soittoaika, jos kaikki ovat hyvin. Saan vain kirjeen sitten kotiin. Tämän jälkeen kesällä on seuraavat kokeet, joiden jälkeen on soittoaika. Siitä sitten katsotaan jatko. Tietysti edelleen pitää soittaa heti jos alkaa oireita tulemaan. Jonkin verran minulla kädet ja jalat kutiaa, mutta se ei suoraan ole nähtävästi AIHiin liitännäinen tässä tapauksessa.

Kävi myös ilmi, että mulla on jatkuvasti tulehdusarvo koholla. Tämäkään ei kuitenkaan näköjään liity AIHiin vaan leukanivelissä olevaan reumaan. Koska sille ei ole otettu seurantaa käyttöön, pitäisi minun nyt lähteä hakeutumaan työterveydenhuollon kautta reumalääkärille. Saa nähdä mitä sieltä seuraa. Lääkäri tosiaan sanoi, että on yleistä jos henkilöllä on yksi autoimmuunisairaus on hyvin todennäköistä että hänellä on jokin toinenkin. Siksi tuo leukanivel-juttu ei tullut yllätyksenä. Seurannan puute kyllä yllätti, mutta tämäkin on seurausta siitä että kun muutin opiskelujen perässä, jäi myös seuranta tämän osalta.

Kysyin myös influenssarokotteesta. Lääkäri sanoi, että saan jatkossakin aina influenssarokotteen, koska AIH ei koskaan tule poistumaan minulta diagnooseista.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa.

Päivä 81 (kesä, eikä mitään tekemistä.. no ei vaan, on liikaakin)

Huhtikuun lääkäri oli ja meni. Ultrassa näkyi edelleen hiukan rasvoittunut maksa, joka kaikuilee oudosti. Eli mulle ihan normaalia. Ultra käy mulla aina hirveän kipeää ja olen arka monta päivää sen jälkeen. Syytä sille ei ole löytynyt, mutta niin se on viimeiset 7 vuotta ollut. Lääkäri olikin sitten hiukan ultran jälkeen. Siellä käynnillä meni pitkään. Juteltiin lääkärin kanssa hyvinkin vakavasti minun tulevaisuuden hoidosta ja mitä se tarkoittaa minulle. He olivat sitä mieltä, että koska veriarvot olivat pysyneet jo useamman vuoden tasaisena, ja kaksi viimeistä vuotta pienellä azamun annoksella hyvänä, nyt koitetaan lääkkeiden lopettamista. Kesäkuun alusta lähtien olen ollut siis ilman mitään AIH lääkkeitä. Ja voin kyllä sanoa, että on outo olo. Kuusi vuotta olen ottanut vähintään kerran päivässä lääkkeen uskollisesti. Siitä on tullut rutiini, josta on ollut outo luopua. Mutta samalla hyvinkin vapauttavaa. Elokuussa on seuraavat verikokeet. Jos veriarvot ovat lähteneet silloin nousuun, aloitetaan azamun uudestaan ja sitten ei enää kokeilla lääkkeiden lopettamista, vaan mennään loppuelämän kestävällä lääkityksellä. Mutta nyt kokeillaan ja katsellaan. On tämä jännää.

Lääkärin kanssa tosiaan juteltiin AIHista, mun sairauden kulusta ja tulevaisuudesta. AIH saatiin suht aikaisessa vaiheessa kiinni ja hoitovaste lääkkeisiin on ollut hyvä. Yhden relapsin olen kokenut ja se ei kyllä ollut kivaa. Lääkitystä lähdettiin alentamaan muistaakseni 2015 ja sitä rataa se on pikku hiljaa laskettu tasolle joka ole käytännössä vain ylläpito annos. Normaalisti azaa voidaan syödä jopa 200-300mg/pvä. Minä söin 25mg/pvä. Eli siihen verrattuna mitä se voisi olla, söin todella vähän. Kuitenkin olen vielä nuori ja minulla on noin 40-50 elinvuotta vielä aikaa syödä lääkkeitä niin lääkäri sanoi, että kannattaa nyt kokeilla kun tilanne on näin hyvä. Kyllä niitä lääkkeitä sitten ehtii syödä myöhemmin, ja voihan se olla et AIH aktivoituu ja siinä vaiheessa lääkkeet ovat taas mukana hamaan loppuun asti.

Lääkäri sanoi, että vain pieni murto-osa AIHiin sairastuneista pääsee ikinä tähän tilanteeseen, jossa minä nyt olen, eli kokeilemaan lääkkeiden pois jättämistä. Ja jos siihen pääsee, se kannattaa käyttää hyväkseen. Mutta myös kannattaa pitää jalat maassa ja muistaa, että AIH on arvaamaton sairaus ja voi aktivoitua milloin vain. Hän kuitenkin sanoi, että nyt on niin hyvä tilanne, että tällä nyt mennään. Seuraavan vuoden ajan minulla on yhä 3 kk:n välein verikokeet ja seurataan aika tiiviisti siis kuinka maksa tähän suhtautuu kun lääkkeitä ei enää tulekaan. Kokeiden jälkeen on aina soittoaika lääkärille. Vuoden päästä ei ole kontrollia vaan soittoaika ja katsellaan mitä tehdään jatkon suhteen. Sitten jossain vaiheessa verikokeet ovat enää puolen vuoden välein ja sitten vuoden välein. Verokokeista en pääse koskaan eroon. Ne tulevat aina olemaan seurantana. Mutta jossain vaiheessa minut siirretään pois OYSin listoilta ja hoito/seuranta siirtyy terveyskeskukseen.  Tämä siis jos kaikki menee hyvin. Eli seuranta vähenee ja lopulta se on vain siinä sivussa kulkeva juttu. Mutta jos arvot nousee ja AIH aktivoituu, niin sitten takaisin Vatsakeskuksen asiakkkaaksi. Olen nyt asennoitunut niin, että tulee mitä tulee niin selviydyn. Ja onpahan sitten kokeiltu tämäkin. Ei kaduta tulevaisuudessa, että olisi pitänyt kokeilla kun pystyi.

Nyt minun pitää seurata itseä kesä ja tarkkailla tuleeko tulehduksen oireita. Jos tulee, niin silloin pitää heti ottaa lääkäriin yhteys. Muuten saan jatkaa normaalia elämää. Ainahan minä tulen olemaan kroonisesti sairas, mutta silleen melkeen terve.

Käytiin Miehen kanssa Irlannissa Dublinissa häämatkalla toukokuussa. Tämä oli se syy miksi lääkitystä lähdettiin lopettaan vasta kesäkuussa. Lääkäri sanoi, että reissussa pitää saada olla rennosti, eikä jännätä lääkkeiden lopettamista. Dublin oli ihana paikka. Matka oli kaikkea mitä häämatkalta toivoin ja vielä vähän päälle. Aivan ihana reissu. Suosittelen kyllä matkaamista Dubliniin, jos tykkää kaupunkilomista.

Huomenna taas töihin, joten tässä tällä kertaa. Koitan muistaa heinäkuussa päivittää kuulumisia taas. :)

Päivä 80 (täällä taas)

Oho, lokakuussa viime postaus. Mihin tämä aika on hävinnyt? 

Naimisiin mentiin marraskuun lopulla. Olen aina halunnut talvihäät ja häiden aamuna satoi lunta. Olin kyllä niin onnellinen. Koko päivä sujui muutenkin täysin ongelmitta. Kampaus ja meikki olivat juuri sitä mitä toivoin. Kuvaus sujui hyvin ja tietysti itse vihkiminen. Unohdin kimpun morsiushuoneeseen, kun lähdettiin alttarille niin jännittyneenä, mutta ei se menoa haitannut. Juhlakin sujui juuri niin kuin toivottiin. 

Kaaso, joka oli tulossa Tampreelta häiden aamuna, soitti edellisenä iltana, että hänellä on kuumetta 39 astetta. Meinasi iskeä paniikki silloin, vaikka oli minulla toinenkin kaaso, mutta hän oli lähinnä sellainen henkinen tuki, kun toinen oli se joka vastasi kaikesta järjestelystä. Häiden aamuna kuitenkin sain viestin, että kaaso oli noussut yöllä junaan Tampereella ja olo oli jo hyvä. Kun kampaajalla tavattiin niin kuume oli tiessään ja hän oli ihan terve. Lopulta päädyttiin siihen, että taisi olla jännityksestä johtuvaa kuumeilua. Oli ihana saada hänet mun rinnalle tuoksi päiväksi. Ja nyt ollaan naimisissa Miehen kanssa. Vähän päälle neljä kuukautta. Oudolta tuntuu vieläkin kun Mies kutsuu minua vaimoksi, tai joku rouvittelee. Niin monta vuotta olen korjannut tuon, että pitää oikein pysäyttää itsensä ja todeta, että niinhän se on. Olen vaimo ja rouva.

Töissä sujuu hiukan stressin merkeissä. Meillä aloitettiin YT:t ja se käytännössä tarkoittaa, että määräaikaisillakaan ei jatketa sopimuksia enää niiden päättymisen jälkeen. On siis edessä uuden työpaikan etsiminen vuoden vaihteen jälkeen. Oli minulla kehityskeskustelu viime viikolla kuitenkin. Sain paljon positiivista palautetta, vaikka asiakkaani ovat vaativia. Esimies sanoikin, että rauhallisesti teet työt ja ainakaan hänelle eikä asiakkaille ei näy mahdolliset hermoromahdukset. 

Minulla on ollut paljon ongelmia selän ja hartioiden kanssa viime aikoina. Noin kuukausi sitten jämähti hartiat ihan jumiin ja eilen sain alaselkäni siihen kuntoon, että suorassa seisominen on todella haasteellista. Sain äidiltä fysioterapeutin jumppaohjeet ja niillä olen nyt koittanut saada itseäni edes työkuntoiseksi. Työterveyslääkäri antoi minulle lihasrelaksantteja ja laittoi kotiin lepäämään. Olipa muuten haasteellista löytää maksasairaalle sopivia relaksantteja. Yksi löytyi ja en niitä lopulta syönyt kuin ehkä 8 tablettia kaikkinensa. En pidä turhien lääkkeiden syömisestä, jos ei ole pakko. Mutta tuossa hartioiden jumiutuessa oli kyllä pakko. Olin niin kipeä että melkein oksensin kivusta. En koskaan enää halua päästää itseäni siihen kuntoon. Nyt koitan kävellä ja liikuskella ja sillä saada tuon alaselän aukeamaan. Katsellaan.

20.päivä tätä kuuta on sitten tutkimuspäivä. Maksa ja muu vatsanalue ultrataan ja 24. päivä on lääkäri. Jännässä eletään, voidaanko lääkkeitä koittaa lopettaa. En oikein tiedä mitä tunteita mulla edes on tuon suhteen. Toisaalta lääkkeet tuo tavallaan turvaa, että tulehdus pysyy hallinnassa. Mutta aihin kanssa on kyllä niin, että kun tulehdus päättää aktivoitua, se myös aktivoituu. Senpä näkee sitten mitä lääkäri sanoo.

Olisikohan tässä tarpeeksi päivitystä yhdelle kerralle. Palataan taas.

Päivä 79 (stressiä, mitäpä sitä muutakaan)

Täällä taas. Purkautumassa. Tapahtuukohan mun elämässä mitään iloista ikinä? Ei näin blogin pohjalta siltä oikeen tunnu. Johtunee siitä, että tänne puran sen pahan olon mitä en saa muualle purettua.

Aloitin ravintovalmennusyhmässä. Se on ollut hyvä kokemus tähän asti. Olen saanut paljon vinkkejä, ohjaaja on mukava ja vertaistukeakin on. Silti välillä tuntuu, että oli virhe mennä siihen mukaan juuri nyt häiden alla. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle, Ei ole aikaa tehdä mitään ja jokin asia aina unohtuu. Töissäkin mun työnkuvaa laajennettiin, niin pikkuisen tuntuu että tunnit loppuu kesken päivässä. Mutta kyllä minä selviän. Selviän kun on pakko. Niin minut on kasvatettu. Vaan kyllä Mies on joutunut kuuntelemaan mun kiukuttelua paljon enemmän kuin ennen. Mutta on hänkin vihdoin tajunnut mitä kaikkea teen.

Ravintovalmennus. Oon aina halunnut sellaiseen ja kun nyt avautui mahdollisuus kohtuulliseen hintaan, päätin kokeilla. Onhan sitä jo kaikkea muutakin kokeiltu. Eli tarkoitus olisi noudattaa ohjaajan tekemää ruokavaliota ja sen avulla pudottaa painoa. Ihan ok on lähtenyt sujumaan, mutta ruoka määrät on ihan hirveitä. Ruoka on puhdasta ja ravintorikasta, joten sitä voi myös syödä enemmän. Ongelmaksi mulle on muodostunut proteiini. Koska en syö lihaa enkä kauheasti maitotuotteita, sen saanti on järjettömän vaikeaa. Olen jopa alkanut tuntemaan pientä kammoa ruokailua kohtaan, koska tiedän olevani sen jälkeen niin täynnä että vatsa on ihan pinkeä.
Huomioon pitää ottaa myös aih. Sen kanssa ei saa tehdä mitään nopeita muutoksia. Siksi olen lähteny liikkeelle pikku hiljaa. Totuttelen vähän kerrallaan uuteen ruokavalioon. Kasviksia olen jo saanut itselleni lisättyä. Kun se proteiini vielä, niin kaikki olisi hyvin.

Häiden järjestely sujuu. Mitä lähempänä päivä on, sitä ahdistuneempi olen. Tuntuu, etten ehdi tehdä mitään ja saan pieniä hermoromahduksia päivittäin. Voi, että odotan sitä aikaa kun ne ovat ohi. Minä en todellakaan ole mikään juhlien järjestäjä, se on nyt huomattu. Mutta toivottavasti näitä bileitä ei tarvikaan toiste järjestää.

Päivä 78 (aika puhua suoraan)

Olin taas kateissa viime kuun. Anteeksi. Kun on tarpeeksi paha olla, en saa itseäni tekemään mitään ylimääräistä. Tällä kertaa pystyin kuitenkin puhumaan tapahtuneesta. Vuosi sitten ei ollut mitään mahdollisuutta, että olisin sanonut kenellekään mitään. Meni kauan, että pystyin sen kirjoittamaan ja puolen vuoden kuluttua tapahtuneesta itkin yhä kun sen ääneen sanoin. Nyt pystyin sanomaan sen heti suoraan. Itkin jälleen. Voi että itkin. Mutta pystyin puhumaan. Pystyin jopa äidille sanomaan.

Niin, tämä asia mistä puhun on keskenmeno. Vuosi sitten syyskuun lopussa jouduin käymään läpi ensimmäisen. Tiesin jo viikkoa ennen, että kaikki ei ollut ok. Kun se sitten tapahtui, mun maailma romahti. En ymmärrä kuinka selvisin sen läpi. Se aika on kuin sumussa nykyään. Ja tein vielä opparia siinä kaiken keskellä ja kävin töissä koulun ohella. Ehkä se olikin se mikä sai minut menemään eteenpäin vaikka tuntui että missään ei ole mitään järkeä.
Heinäkuun lopulla kävin varhaisraskauden ultrassa ja siellä näkyi, että sikiö oli kuollut. Sain lähetteen naistenpoliklinikalle ja seuraavana päivänä minut tutkittiin uudestaan ja päädyttiin lääkkeelliseen keskenmenoon, koska raskaus oli vasta 7.viikolla. Sikiö piti saada minusta ulos mahdollisimman pian, jotta elimistö pääsisi palautumaan. Jo aihinkin takia. Sinä lauantaina söin lääkkeet ja kävin läpi toisen keskenmenon. Tämä oli ehkä jotenkin helpompi käsitellä, koska tiesin, että sikiö oli kuollut. Ei se sitä surua vienyt pois kuitenkaan. Ensimmäinen oli spontaani keskenmeno ja tapahtui yllättäen. Tähän valmistuin kaksi päivää ja pystyin itse määrittämään ajan jolloin se tapahtuisi. Kipu oli molemmilla kerroilla ihan hirveä. Kokemus, jota en halua enää ikinä käydä läpi.

Ja itkin jälleen. Miksi me? Miksi meidän vauvat kuolee? Miksi me ei saada kokea tuota onnea? Miksi se viedään aina meiltä pois? Mikä minussa on vialla? Lääkärit sanoi, että jos vielä kolmas keskenmeno tapahtuu, aletaan tutkimaan syytä. Syynä voi olla aih. Tai mun lääkitys. Tai sitten vain huono tuuri. Luonto on päättänyt näin. Kaikella on syynsä. Se on mun mantra jota olen hokemut itselleni nyt viimeiset kuusi viikkoa. Kaikelle pitää olla tarkoitus. Mun on pakko uskoa tuohon, muuten en jaksa. En pysty.

Äiti soitti noin viikko tapahtuneen jälkeen ja kyseli hääjärjestelyistä. Vastasin suoraan, että nyt ei voimat riitä ja kerroin syyn. Tuntui hyvältä vihdoin saada kerrottua. Nyt pikku hiljaa elämä on jatkunut. Valittiin kutsukortit ja löysin itselleni morsiuspuvun. Elämä jatkuu (kipu ja suru vain pysyvät).